lauantai 2. marraskuuta 2013

L'ultima scritta

Tää luonnos on ollut täällä jo ikuisuuden, joten ehkä on vihdoin ja viimein aika laittaa tämä blogi pakettiin. Mutta jos joku tänne vielä joskus myöhemmin eksyy, niin siitäkin huolimatta, etten kirjoita tänne enää mitään, kysymyksiä saa esittää! Seurailen jos täällä jotain tapahtuu, joten sen verran oon vielä hoodeilla, että vastailen kyllä mahdollisiin kommentteihin.

Oon aika kiitettävästi onnistunut lykkäämään tätä blogin lopetusta, ja oikeastaan oon ajatellut, että lopettaisinkin noin vain ilman mitään vikaa tekstiä. Kaikessa tylsyydessäni ja tekemisen puutteessani päätin kuitenkin, että kai voisin jotain viimesiä sanoja lätistä tänne, vaikka kummemmin kukaan ei taida tätä enää lukeakaan. Ehkä tästä on joskus jollekin au pairiksi aikovalle jotakin hyötyä, ja mä voin itse purkaa ajatuksiani siitä, mitä aupaireilusta jäi käteen, millä mielin sitä aikaa muistelen jne.


Tää kuva on sellanen, jota katon aina haikeella mielellä. Tää on Helsinki-Vantaalta kun oon lähdössä Napoliin, just ennen turvatarkastuksia. Mua jännittää ihan sikana. Mut se, miks katon tätä haikein mielin johtuu siitä, että tollon olin vielä hoikka ja sellasessa kunnossa, että kehtas pitää shortseja! :( Napolista lähtiki sitte sellanen alamäki et huhhuh, oikee lumipalloefekti kilojen kanssa eikä loppua näy vieläkään, ups.

Oon ajatellutkin paljon sitä, miten vuosi (tosin tällä hetkellä yli vuosi sitten) sitten laskeskelin päiviä - hyvä kun en tunteja - siihen, että pääsen lähtemään reissuun. Mun odotuksilla ja haaveilla oli vaan taivas rajana. Sitä hetkeä, että mun au pair-vuosi vihdoin alkaa, olin odottanut jo monta vuotta, ja tuntui uskomattomalta, että se vihdoin alkoi olla totta, joskaan en itse sitä oikein kuitenkaan pystynyt oikeasti edes ymmärtämään. Sen jälkeen, kun selvisin mun itkukohtauksesta jäätyäni yksin Helsinki-Vantaalle mun portille odottelemaan lentokoneeseen pääsyä, tavallaan tiesin, ettei tuleva vuosi välttämättä oo pelkillä ruusuilla tanssimista, mutta sivuutin ne ajatukset oikein taidokkaasti ja naiivisti. Olihan elämäni vuosi alkamassa muutaman tunnin päästä.

Välilaskulla Berliinissä mä vaan itkin, koska mulla oli sellanen koiranpentufiilis, että mut on vaan heitetty jonnekin tuiki tuntemattomaan enkä yhtään tiedä minne olen menossa (koska en kyennyt sisäistämään sitä, että oikeasti aupairhommat pikku hiljaa toteutuu - se fiilis alkoi itse asiassa jo Helsingissä). Sama koiranpentufiilis jatkui, kun laskeuduin Napolikoneen portaita, kun oltiin vihdoin perillä. Muistan kuumuuden ja tunkkaisen helteen, olin pukeutunut legginsseihin ja hameeseen ja olin läkähtymäisilläni. Saatuani matkalaukkuni suuntasin ovelle, ja yritin löytää väkijoukosta hostperhettäni, sitä kuitenkaan löytämättä. En siis ensin löytänyt millään mun hostperhettä, ja kuljin vaan sitä tuloaulaa edestakaisin ihan paniikissa ja ties mitä kauhuskenaarioita mun mielessä. Kunnes yhtäkkiä mun silmiin sattui innokkaasti pomppiva ja vilkuttava pikkuitaliaano - mun Rici. Hetken kuluttua siitä hostisä, R ja C olivat rynnänneet mun luokse ja olin lapsien tiukasti halattavana, valmiina aloittamaan unelmien vuoden. (Tähän väliin voisi ehkä sanoa, että se oli kyllä niin outo fiilis istua sekä napoliperheen autossa että milanoperheen autossa matkalla kohti "uutta kotia". Olin molemmilla kerroilla ihan pihalla ja katselin vaan kummissani ikkunasta ulos ja mulla oli sellanen hassu tunne, mitä en osaa edes selittää.)


Helsinki-Vantaa, matkalla Napoliin. Mua jännitti niin paljon, etten meinannut saada vettäkään alas..Naamasta näkee et on valvottu...Muistan, kun jätin pakkaamisen ihan viime tippaan, hupsansaa :D

Mun au pair-aika Napolissa oli kuitenkin kaikkea muuta kuin helppo. Haluan kuitenkin tarkentaa, että oon silti äärettömän onnellinen, että menin Napoliin, ja myös onnellinen mun hostperheestä siellä, vaikeuksista huolimatta. Useesti Etelä-Italiassa hostperheet osaa olla aika julmia, mutta mun hostperhe oli todella mukava ja vanhempien kanssa sai keskusteltua hyvin, mikä nyt milloinkin mieltä painoi. Se, mihin en kuitenkaan ollut osannut täysin varautua, oli elämä kolmen lapsen kanssa. Tässä siis heti vinkki tuleville au paireille - älä mene perheeseen, jossa on kolme lasta. Tiedän tapauksia, joissa au pair on ollut useampilapsisessa perheessä ilman ongelmia, mutta varman päälle pelaat, jos "tyydyt" pienempään lapsimäärään, ja samalla helpotat omaa hommaasi erittäin paljon. Mulle sanottiin monta kertaa ennen kuin saavuin Napoliin, että mun ei tarvitse olla käytännössä ikinä niiden kaikkien lapsien kanssa yksin. Mä sinisilmäisenä uskoin sen, mutta kas kummaa, kun löysin itseni joka viikko ainakin kerran, yleensä useampaan otteeseen, yksin kaikkien kolmen kanssa. Koska lapset olivat niin nuoria, tilanne oli mulle erittäin stressaava - vaihda siinä samaan aikaan vaippoja, koita leikkiä 5-vuotiaan kanssa legoilla ja auta 8-vuotiasta kotiläksyissä, ja jos yksi jää ilman täyshuomiota selvittele loppuaika kolmen lapsen itkuista ja vihaista riitaa. Eikä kukaan niistä puhunut kunnolla englantia. Jipii!


Napolin syksy, Vesuviuksella on lunta.

Napoliaika oli siis toisinaan erittäin stressaavaa ja ne lapset osasivat välillä olla oikeita hirviöitä. Toki nyt kun aikaa on kulunut, muistan lähinnä vaan lasten hyvät puolet ja katselen ikävöiden kuvia Napolista ja erityisesti mun ja R:n videoita, mutta silloin tällöin Napolissa ei ollut kyllä itku kaukana. Tein pitkää päivää, mulla oli vaan yksi vapaapäivä viikossa ja ainoastaan yksi kunnollinen kaveri, jota näin säännöllisesti (toki siis tapasin myös muita au paireja, mutta he viipyivät Napolissa yleensä vaan viikonlopun). Taas vinkki tuleville au paireille: pidä huolta, että sulla on vähintään yksi kokonainen ja yksi puolikas vapaapäivä viikossa, mielellään vapaata saisi olla koko viikonloppu - se mahdollistaa matkustamisen ja saat muutenkin kerättyä paremmin voimia seuraavaan työviikkoon. H:n kanssa oli kuitenkin tosi hauskaa ja sen takia, että me oltiin tyyliin ainoat pysyvät asukit Napolin alueella meistä tulikin tosi hyvät kaverit. H ei kuitenkaan ollut niin samanlainen kun mä, joten toisinaan oisin kaivannut toisenlaista juttuseuraa. Tällaisen ihanan sielunsiskon löysinkin myöhemmin Milanosta, ihana saksalainen B :)


Napoli ihan marraskuun lopulla tai joulukuun alussa.

Napolissa elely pamautti mut aika nopeesti maan pinnalle - au pair vuodesta ei tosiaankaan olisi tulossa helppo eikä se tulisi läheskään täysin vastaamaan mun odotuksia (mulla oli tosi epärealistiset odotukset, ajattelin jotenkin aupaireilun olevan tyyliin pelkkää monopolin pelailua). Kuitenkin Napoli antoi mulle äärettömän paljon. Sain siellä suuren määrän itsevarmuutta, rohkeutta ja kokemuksia. Mun hostperhe halusi perehdyttää mua ihan tosissaan siihen niiden kulttuuriin, joten opin mun hostperheeltä paljon Italiasta, Napolista ja italialaisesta kulttuurista, ja hostiskän kanssa jaettiin paljon ajatuksia elämästä. Kaiken kaikkiaan ne kuukaudet, mitä vietin Napolissa, oli vaikeita, mutta sen kaiken arvoista. Jos lapsia olisi ollut vaan kaksi, mun työ olisi ollut rutkasti helpompaa, enkä olisi ollut siellä niin stressaantunut. Olisin saanut annettua huomiota lapsille tasapuolisemmin, ja oltaisiin vältytty monelta harmilta. Kaikki kolme lasta olivat kuitenkin kivoja (paitsi R:n kanssa oli tuskaa viimeinen kuukausi, koska se muuttui ihan yhtäkkiä täysin. Luulen, että sen käytökseen vaikutti tieto siitä, että olin lähdössä kotiin - R piti mua kuitenkin yhdessä vaiheessa "parhaana kaverinaan", joten oli R:lle varmaan tosi vaikeeta joutua luopumaan tutusta hoitajasta. Näin jälkikäteen mua harmittaa, etten osannut suhtautua siihen oikein ja menetin vaan koko ajan hermoja R:n kanssa - se nyt ei ainakaan parantanut tilannetta.) ja mulla on jokaisesta heistä aivan ihania muistoja.


Milanokoti, ruokailuhuoneesta

Milano taas oli aivan erilainen kokemus, mitä Napoli. Pidän itselleni sitä hirveen tärkeänä, että pääsin kokemaan sekä Etelä-Italian että Pohjois-Italian. Oon ollut monta vuotta kiinnostunut Italiasta ja sen kulttuurista sekä kielestä, joten vaikka mun alkuperäinen suunnitelma oli olla Napolissa pidempään (päätin lähteä sieltä aiemmin, koska 1) niiden lasten kanssa oli toisinaan niin vaikeaa, etten vaan olisi jaksanut niitä kovin paljoa kauempaa 2) ehdin jo nähdä koko Napolin ja kokea siellä lähes kaiken, minkä silloin halusinkin kokea 3) mulla oli hinku lähteä tutkimaan joko Pohjois-Italiaa tai sitten kehittää mun englantia ja lähteä Britteihin), joten näin jälkikäteen ajateltuna onneksi Napoliaika ei ollutkaan niin unelmaa, joten sain mahdollisuuden suunnata myös Milanoon.


Helsinki-Vantaa, matkalla turvatarkastuksiin ja Milanoon. Laatu 11+.

Milanossa tajusin, että au paireilu ei ole ikinä helppoa ja ihanaa. Täysipäiväisesti ainakaan. Mulla oli jo Napolissa vähän vaikeuksia sopeutua toiseen perheeseen, tai lähinnä kotiin. Mulle oli hirveä kynnys esimerkiksi syödä jotain välipalaa, jos hostit olivat kotona. Milanossakin yleensä hotkin välipalan siltä varalta, että hostit tuliskin aiemmin kotiin (ja näkis, että syön....) Oon niin vieraskorea, että asuminen toisen kodissa ei oikeen ole mun juttu, mikä teki aupaireilusta tietysti vähän hankalaa. En tuntenut olevani ikinä "kotona". Vaikka Milanossa lapset olivat helpompia (tosin riideltiin kyllä T:n kanssa välillä siihen malliin, että herkimmät ois pelästyneet), se talo oli kuin taidemuseosta (ja se kuvattiinkin itse asiassa yks päivä yhteen lehteen) ja leffailtoina istuin sohvalla selkä suorana enkä syönyt pop cornia, koska pelkäsin murustavani sohvalle. Mun työaika siellä oli noin 5 tuntia päivässä, ja loppukeväästä sekin alkoi tuntua jo paljolta, koska au pairin hommat alkoivat kyllästyttää. Milanoperheessä olin just nimenomaan se perheen ulkopuolinen henkilö, joka auttaa T:tä läksyissä, kaataa sille cokista ja kattoo sen kanssa leffoja. Milanoperheen vanhemmat olivat kuitenkin ihan älyttömän mukavia ja naurettiin aina sen äidin kanssa C:lle ja sen letkautuksille (ja T:lle sen selän takana - ihan kirjaimellisesti toisinaan haha - koska T oli toisinaan niin typerä ja dramaqueen :D). Mutta siinä perheessä ne vanhemmat oli niin kiireisiä, ettei niillä ollut mitään suoranaisia intressejä oikeesti jakaa vaikka niitten kulttuuria tai auttaa kielen kanssa. Tosin nimenomaan se taas puhui puolestaan, ja sain aupairkavereiden ja tuon perheen perusteella aika hyvän käsityksen Italian eliittiluokan elämästä.


Taloudenhoitaja-F ja mää

Au pairina sun täytyy kestää se, että vanhemmat tai taloudenhoitaja kasvattaa lasta ehkä täysin eri metodein, mitä sinä itse kasvattaisit. Sun täytyy totutella toisen perheen sääntöihin ja tapoihin. Milanossa jouduin kestämään sitä, että perheessä tyyliin jokainen löi koiraa, eikä mulla ollut valtuuksia kieltää sitä. Jouduin syömään sitä ruokaa, mihin perhe oli tottunut, eli saatettiin syödä tomaattipastaa lounaaksi kolmatta päivää putkeen ja seuraavana päivänä muutos saattoi olla niinkin hurja, että tomaatti vaihtui pestoon. Jouduin kohtaamaan hostiskän (eli periaatteessa täysin vieraan miehen) vielä senkin jälkeen, kun hän tuli kylppäriin kesken riisuutumiseni, kun olin menossa suihkuun ja nähnyt naulakossa roikkuvat pitsiset alushousuni (ei hitto, olin jo unohtanut tän, oi miks oon kirjottanut tästä tänne joskus :D:D Terkkuja Milanoon, lukot vessoihin ois jees..) Eläminen 10 kuukautta toisessa perheessä, jossa et oikeasti ole koskaan kotona, puhuen vierasta kieltä, opetellen uusia tapoja ja kestäen lapsiperheen arkea, ei totta vie ole helppoa. Silti sanoisin, että se on sen kaiken arvoista, vaikka siltä ei aina au pair-aikana tuntuisikaan.


Milanokoti, osa olohuonetta

Jos joku olisi vuosi sitten oikeasti takonut mun päähän vähän totuuksia, enkä olisi noussut lentokoneeseen niin pumpulilinnoissa, olisin saanut näistä kuukausista ehkä jopa vähän enemmän irti. Olisi kulunut alkushokista palautumiseen vähän vähemmän aikaa ja hetkestä nauttimiseen vähän enemmän aikaa. Joka tapauksessa ulkomailla asuminen avasi mun silmiä ja opetti arvostamaan Suomea todella paljon enemmän. 

Napoli ja Milano olivat niin erilaisia, etten osaa sanoa, kummasta pidin enemmän. Napolissa näin, opin ja koin enemmän, mutta Milanossa solmin ihania kaverisuhteita, oppisin puhumaan vähän italiaa ja sain nähdä, miten rikkaat pohjoisessa Italiassa oikeasti asuvat. Tietynlainen suurempi "tunneside" mulla kuitenkin syntyi Napoliin ja napoliperheeseen. Huomaan selkeästi kaipaavani enemmän Napolia - tosin en niinkään sitä työtä, vaan sitä kaupunkia ja sitä, miten sinne lähteminen tavallaan pakotti mut vähän itsenäistymään. Ehkä noin myös kasvamisen kannalta Napoli on mulle tärkeempi paikka ja pidän sitä henkilökohtaisesti jotenkin todella suurena kokemuksena. Oon myös huomannut, että vaikka Napolissa työ oli vaikeampaa, huomaan silti kaipaavani enemmän hetkiä sen napoliperheen kanssa - koska siellä meillä oikeasti oli niitä yhteisiäkin juttuja. Kun Milanossa näin niitä vanhempia 0-3 tuntia päivässä, Napolissa katseltiin yhdessä elokuvia, kuunneltiin musiikkia, kokattiin ruokaa, pelattiin pelejä ym. Ja oon edelleen ihan äärettömän kiitollinen mun napoliperheelle siitä, että ne vei mut tutustumaan siihen viinitilaan - se oli kyllä sellanen once in a lifetime -kokemus. Näin jälkikäteen ajateltuna olin kuitenkin ehkä vielä vähän liian lapsi kun lähdin au pairiksi - nyt tai vuodenparin päästä olisin ollut paljon valmiimpi siihen hommaan.


Milanokoti, lisää olkkaria

Mä oon erittäin tyytyväinen siihen, että mun sisko joskus kasiluokalla kertoi mulle siitä, mikä on au pair, ja että päätin pitää kiinni mun haaveesta olla joskus itsekin sellainen. Toisinaan Italiassa mietin, että jään kavereista "jälkeen", kun lähdin ulkomaille ja että lykkäsin opiskelupaikkaa "turhaan", mutta nyt en todellakaan ole sitä mieltä. Sain niin paljon enemmän itsevarmuutta, niin paljon enemmän kokemuksia ja väittäisin myös, että paljon, paljon mielenkiintoisemman vuoden, mitä olisin Suomessa saanut. En enää lähtisi noin pitkäksi ajaksi ulkomaille, koska koti-ikävä kasvaisi liian isoksi, mutta ei tiedä, vaikka joskus eksyisin Italiaan uudestaan. Mä en osaa edes purkaa sanoiksi sitä, miten paljon toi vuosi mulle loppujen lopuksi antoi, miten paljon toisinaan kaipaan joitain tiettyjä hetkiä ja miten paljon yleensäkin ajattelen mun au pair-vuotta vielä nykyäänkin. Oon myös kiitollinen itselleni siitä, että uskalsin lähteä.

Yksi unelma saavutettu, tästä on hyvä jatkaa :)

PS. Pahoittelut siitä, että teksti sucks, oon tosi väsynyt.

PPS. Nää Milanokuvat on sellasia, kun F otti musta yks päivä kun mun milanoaika läheni loppuaan, jotta mulle jää muisto siitä, miltä milanokoti näytti. Hän räpsi musta varmaan 50 kuvaa ympäri sitä asuntoa ja oli ihan murheissaan, kun en lisänny ainootakaan facebookkiin. Sanoin, että "lisään joskus myöhemmin" (you wish...), ja kun parin päivän päästä kuvia ei kuulunut, F tarjoutui itse lisäämään kuvat hänen omiin kansioihinsa. En oo käyny tutustumassa komeileeko mun pärstä 50 eri kuvassa F:n facealbumeissa, vois ehkä joku päivä käydä tarkistamassa asia...


Milanokoti, edelleen olkkarista. Ja en muista oonko joskus maininnut sen äitin pääkallokokoelmasta, mut jos en ole, niin mainitsen nyt. Sillä äitillä oli pääkallokokoelma ja se (ja näköjään myös mun käsirasva..) on nähtävissä mun takana...Ja tossa ei oo edes kaikki kallot, ainakin T väittää niin.

6 kommenttia:

  1. Ihana postaus! Tuli vähä Italia ikävä! ja nyt siirryn stalkkaamaan sun uutta blogia ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo mä en voi yhtään enää kattoo Italiakuvia ku mulle tulee hirvee haikeus ja ikävä ja joudun tyytyy vaan tähän suurkaupunki Raumaan...........hahhaaa sinne vaan ;)

      Poista
  2. Heei, löysin ite just perheen Italiasta ja panikoin nyt kaikkien paperien kanssa kun en yhtään tiedä että mitä lappusia mun pitäis täytellä! Luin sun ekoja postauksia ja ainakin siis kelalla pitäis käydä täyttämässä se väliaikainen muutto ulkomaille lappu, mutta osaisitko auttaa että mitä muuta mun mahdollisesti pitäis täytellä? :)

    VastaaPoista
  3. Apua, muistankohan ollenkaan :D Ainakin tosiaan Kelalle sieltä se väliaikainen muutto ulkomaille, ja sitten vakuutusyhtiöstä jonkun matkavakuutuksen jos hankit :) Sitten sun tarveis hankkia eurooppalaineen sairaanhoitokortti, mutta en just nyt muista, tuleeko se automaattisesti siinä, kun täyttää Kelalle sen muuttolapun. Mitään postiosoitteita sun muita ei kannata kuitenkaan vaihtaa, vaan nakitat jonkun availeen sun postit sillä välin kun oot ite Italiassa :) En nyt osaa oikeen paremmin auttaa, kun en yhtään muista, mitä kaikkea mahdoin ite hoidella, mutta se Kela-lappu nyt taitaa olla tärkein :) Ja tee se ennen kuin lähdet, niin se on hoidettu alta pois!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tsemppiä Italiaan ja hauskaa aupair-aikaa! :)

      Poista
    2. Juu, kiitos paljon!! Toi Kela asia oli just itellä epäselvä!

      Poista