lauantai 2. marraskuuta 2013

L'ultima scritta

Tää luonnos on ollut täällä jo ikuisuuden, joten ehkä on vihdoin ja viimein aika laittaa tämä blogi pakettiin. Mutta jos joku tänne vielä joskus myöhemmin eksyy, niin siitäkin huolimatta, etten kirjoita tänne enää mitään, kysymyksiä saa esittää! Seurailen jos täällä jotain tapahtuu, joten sen verran oon vielä hoodeilla, että vastailen kyllä mahdollisiin kommentteihin.

Oon aika kiitettävästi onnistunut lykkäämään tätä blogin lopetusta, ja oikeastaan oon ajatellut, että lopettaisinkin noin vain ilman mitään vikaa tekstiä. Kaikessa tylsyydessäni ja tekemisen puutteessani päätin kuitenkin, että kai voisin jotain viimesiä sanoja lätistä tänne, vaikka kummemmin kukaan ei taida tätä enää lukeakaan. Ehkä tästä on joskus jollekin au pairiksi aikovalle jotakin hyötyä, ja mä voin itse purkaa ajatuksiani siitä, mitä aupaireilusta jäi käteen, millä mielin sitä aikaa muistelen jne.


Tää kuva on sellanen, jota katon aina haikeella mielellä. Tää on Helsinki-Vantaalta kun oon lähdössä Napoliin, just ennen turvatarkastuksia. Mua jännittää ihan sikana. Mut se, miks katon tätä haikein mielin johtuu siitä, että tollon olin vielä hoikka ja sellasessa kunnossa, että kehtas pitää shortseja! :( Napolista lähtiki sitte sellanen alamäki et huhhuh, oikee lumipalloefekti kilojen kanssa eikä loppua näy vieläkään, ups.

Oon ajatellutkin paljon sitä, miten vuosi (tosin tällä hetkellä yli vuosi sitten) sitten laskeskelin päiviä - hyvä kun en tunteja - siihen, että pääsen lähtemään reissuun. Mun odotuksilla ja haaveilla oli vaan taivas rajana. Sitä hetkeä, että mun au pair-vuosi vihdoin alkaa, olin odottanut jo monta vuotta, ja tuntui uskomattomalta, että se vihdoin alkoi olla totta, joskaan en itse sitä oikein kuitenkaan pystynyt oikeasti edes ymmärtämään. Sen jälkeen, kun selvisin mun itkukohtauksesta jäätyäni yksin Helsinki-Vantaalle mun portille odottelemaan lentokoneeseen pääsyä, tavallaan tiesin, ettei tuleva vuosi välttämättä oo pelkillä ruusuilla tanssimista, mutta sivuutin ne ajatukset oikein taidokkaasti ja naiivisti. Olihan elämäni vuosi alkamassa muutaman tunnin päästä.

Välilaskulla Berliinissä mä vaan itkin, koska mulla oli sellanen koiranpentufiilis, että mut on vaan heitetty jonnekin tuiki tuntemattomaan enkä yhtään tiedä minne olen menossa (koska en kyennyt sisäistämään sitä, että oikeasti aupairhommat pikku hiljaa toteutuu - se fiilis alkoi itse asiassa jo Helsingissä). Sama koiranpentufiilis jatkui, kun laskeuduin Napolikoneen portaita, kun oltiin vihdoin perillä. Muistan kuumuuden ja tunkkaisen helteen, olin pukeutunut legginsseihin ja hameeseen ja olin läkähtymäisilläni. Saatuani matkalaukkuni suuntasin ovelle, ja yritin löytää väkijoukosta hostperhettäni, sitä kuitenkaan löytämättä. En siis ensin löytänyt millään mun hostperhettä, ja kuljin vaan sitä tuloaulaa edestakaisin ihan paniikissa ja ties mitä kauhuskenaarioita mun mielessä. Kunnes yhtäkkiä mun silmiin sattui innokkaasti pomppiva ja vilkuttava pikkuitaliaano - mun Rici. Hetken kuluttua siitä hostisä, R ja C olivat rynnänneet mun luokse ja olin lapsien tiukasti halattavana, valmiina aloittamaan unelmien vuoden. (Tähän väliin voisi ehkä sanoa, että se oli kyllä niin outo fiilis istua sekä napoliperheen autossa että milanoperheen autossa matkalla kohti "uutta kotia". Olin molemmilla kerroilla ihan pihalla ja katselin vaan kummissani ikkunasta ulos ja mulla oli sellanen hassu tunne, mitä en osaa edes selittää.)


Helsinki-Vantaa, matkalla Napoliin. Mua jännitti niin paljon, etten meinannut saada vettäkään alas..Naamasta näkee et on valvottu...Muistan, kun jätin pakkaamisen ihan viime tippaan, hupsansaa :D

Mun au pair-aika Napolissa oli kuitenkin kaikkea muuta kuin helppo. Haluan kuitenkin tarkentaa, että oon silti äärettömän onnellinen, että menin Napoliin, ja myös onnellinen mun hostperheestä siellä, vaikeuksista huolimatta. Useesti Etelä-Italiassa hostperheet osaa olla aika julmia, mutta mun hostperhe oli todella mukava ja vanhempien kanssa sai keskusteltua hyvin, mikä nyt milloinkin mieltä painoi. Se, mihin en kuitenkaan ollut osannut täysin varautua, oli elämä kolmen lapsen kanssa. Tässä siis heti vinkki tuleville au paireille - älä mene perheeseen, jossa on kolme lasta. Tiedän tapauksia, joissa au pair on ollut useampilapsisessa perheessä ilman ongelmia, mutta varman päälle pelaat, jos "tyydyt" pienempään lapsimäärään, ja samalla helpotat omaa hommaasi erittäin paljon. Mulle sanottiin monta kertaa ennen kuin saavuin Napoliin, että mun ei tarvitse olla käytännössä ikinä niiden kaikkien lapsien kanssa yksin. Mä sinisilmäisenä uskoin sen, mutta kas kummaa, kun löysin itseni joka viikko ainakin kerran, yleensä useampaan otteeseen, yksin kaikkien kolmen kanssa. Koska lapset olivat niin nuoria, tilanne oli mulle erittäin stressaava - vaihda siinä samaan aikaan vaippoja, koita leikkiä 5-vuotiaan kanssa legoilla ja auta 8-vuotiasta kotiläksyissä, ja jos yksi jää ilman täyshuomiota selvittele loppuaika kolmen lapsen itkuista ja vihaista riitaa. Eikä kukaan niistä puhunut kunnolla englantia. Jipii!


Napolin syksy, Vesuviuksella on lunta.

Napoliaika oli siis toisinaan erittäin stressaavaa ja ne lapset osasivat välillä olla oikeita hirviöitä. Toki nyt kun aikaa on kulunut, muistan lähinnä vaan lasten hyvät puolet ja katselen ikävöiden kuvia Napolista ja erityisesti mun ja R:n videoita, mutta silloin tällöin Napolissa ei ollut kyllä itku kaukana. Tein pitkää päivää, mulla oli vaan yksi vapaapäivä viikossa ja ainoastaan yksi kunnollinen kaveri, jota näin säännöllisesti (toki siis tapasin myös muita au paireja, mutta he viipyivät Napolissa yleensä vaan viikonlopun). Taas vinkki tuleville au paireille: pidä huolta, että sulla on vähintään yksi kokonainen ja yksi puolikas vapaapäivä viikossa, mielellään vapaata saisi olla koko viikonloppu - se mahdollistaa matkustamisen ja saat muutenkin kerättyä paremmin voimia seuraavaan työviikkoon. H:n kanssa oli kuitenkin tosi hauskaa ja sen takia, että me oltiin tyyliin ainoat pysyvät asukit Napolin alueella meistä tulikin tosi hyvät kaverit. H ei kuitenkaan ollut niin samanlainen kun mä, joten toisinaan oisin kaivannut toisenlaista juttuseuraa. Tällaisen ihanan sielunsiskon löysinkin myöhemmin Milanosta, ihana saksalainen B :)


Napoli ihan marraskuun lopulla tai joulukuun alussa.

Napolissa elely pamautti mut aika nopeesti maan pinnalle - au pair vuodesta ei tosiaankaan olisi tulossa helppo eikä se tulisi läheskään täysin vastaamaan mun odotuksia (mulla oli tosi epärealistiset odotukset, ajattelin jotenkin aupaireilun olevan tyyliin pelkkää monopolin pelailua). Kuitenkin Napoli antoi mulle äärettömän paljon. Sain siellä suuren määrän itsevarmuutta, rohkeutta ja kokemuksia. Mun hostperhe halusi perehdyttää mua ihan tosissaan siihen niiden kulttuuriin, joten opin mun hostperheeltä paljon Italiasta, Napolista ja italialaisesta kulttuurista, ja hostiskän kanssa jaettiin paljon ajatuksia elämästä. Kaiken kaikkiaan ne kuukaudet, mitä vietin Napolissa, oli vaikeita, mutta sen kaiken arvoista. Jos lapsia olisi ollut vaan kaksi, mun työ olisi ollut rutkasti helpompaa, enkä olisi ollut siellä niin stressaantunut. Olisin saanut annettua huomiota lapsille tasapuolisemmin, ja oltaisiin vältytty monelta harmilta. Kaikki kolme lasta olivat kuitenkin kivoja (paitsi R:n kanssa oli tuskaa viimeinen kuukausi, koska se muuttui ihan yhtäkkiä täysin. Luulen, että sen käytökseen vaikutti tieto siitä, että olin lähdössä kotiin - R piti mua kuitenkin yhdessä vaiheessa "parhaana kaverinaan", joten oli R:lle varmaan tosi vaikeeta joutua luopumaan tutusta hoitajasta. Näin jälkikäteen mua harmittaa, etten osannut suhtautua siihen oikein ja menetin vaan koko ajan hermoja R:n kanssa - se nyt ei ainakaan parantanut tilannetta.) ja mulla on jokaisesta heistä aivan ihania muistoja.


Milanokoti, ruokailuhuoneesta

Milano taas oli aivan erilainen kokemus, mitä Napoli. Pidän itselleni sitä hirveen tärkeänä, että pääsin kokemaan sekä Etelä-Italian että Pohjois-Italian. Oon ollut monta vuotta kiinnostunut Italiasta ja sen kulttuurista sekä kielestä, joten vaikka mun alkuperäinen suunnitelma oli olla Napolissa pidempään (päätin lähteä sieltä aiemmin, koska 1) niiden lasten kanssa oli toisinaan niin vaikeaa, etten vaan olisi jaksanut niitä kovin paljoa kauempaa 2) ehdin jo nähdä koko Napolin ja kokea siellä lähes kaiken, minkä silloin halusinkin kokea 3) mulla oli hinku lähteä tutkimaan joko Pohjois-Italiaa tai sitten kehittää mun englantia ja lähteä Britteihin), joten näin jälkikäteen ajateltuna onneksi Napoliaika ei ollutkaan niin unelmaa, joten sain mahdollisuuden suunnata myös Milanoon.


Helsinki-Vantaa, matkalla turvatarkastuksiin ja Milanoon. Laatu 11+.

Milanossa tajusin, että au paireilu ei ole ikinä helppoa ja ihanaa. Täysipäiväisesti ainakaan. Mulla oli jo Napolissa vähän vaikeuksia sopeutua toiseen perheeseen, tai lähinnä kotiin. Mulle oli hirveä kynnys esimerkiksi syödä jotain välipalaa, jos hostit olivat kotona. Milanossakin yleensä hotkin välipalan siltä varalta, että hostit tuliskin aiemmin kotiin (ja näkis, että syön....) Oon niin vieraskorea, että asuminen toisen kodissa ei oikeen ole mun juttu, mikä teki aupaireilusta tietysti vähän hankalaa. En tuntenut olevani ikinä "kotona". Vaikka Milanossa lapset olivat helpompia (tosin riideltiin kyllä T:n kanssa välillä siihen malliin, että herkimmät ois pelästyneet), se talo oli kuin taidemuseosta (ja se kuvattiinkin itse asiassa yks päivä yhteen lehteen) ja leffailtoina istuin sohvalla selkä suorana enkä syönyt pop cornia, koska pelkäsin murustavani sohvalle. Mun työaika siellä oli noin 5 tuntia päivässä, ja loppukeväästä sekin alkoi tuntua jo paljolta, koska au pairin hommat alkoivat kyllästyttää. Milanoperheessä olin just nimenomaan se perheen ulkopuolinen henkilö, joka auttaa T:tä läksyissä, kaataa sille cokista ja kattoo sen kanssa leffoja. Milanoperheen vanhemmat olivat kuitenkin ihan älyttömän mukavia ja naurettiin aina sen äidin kanssa C:lle ja sen letkautuksille (ja T:lle sen selän takana - ihan kirjaimellisesti toisinaan haha - koska T oli toisinaan niin typerä ja dramaqueen :D). Mutta siinä perheessä ne vanhemmat oli niin kiireisiä, ettei niillä ollut mitään suoranaisia intressejä oikeesti jakaa vaikka niitten kulttuuria tai auttaa kielen kanssa. Tosin nimenomaan se taas puhui puolestaan, ja sain aupairkavereiden ja tuon perheen perusteella aika hyvän käsityksen Italian eliittiluokan elämästä.


Taloudenhoitaja-F ja mää

Au pairina sun täytyy kestää se, että vanhemmat tai taloudenhoitaja kasvattaa lasta ehkä täysin eri metodein, mitä sinä itse kasvattaisit. Sun täytyy totutella toisen perheen sääntöihin ja tapoihin. Milanossa jouduin kestämään sitä, että perheessä tyyliin jokainen löi koiraa, eikä mulla ollut valtuuksia kieltää sitä. Jouduin syömään sitä ruokaa, mihin perhe oli tottunut, eli saatettiin syödä tomaattipastaa lounaaksi kolmatta päivää putkeen ja seuraavana päivänä muutos saattoi olla niinkin hurja, että tomaatti vaihtui pestoon. Jouduin kohtaamaan hostiskän (eli periaatteessa täysin vieraan miehen) vielä senkin jälkeen, kun hän tuli kylppäriin kesken riisuutumiseni, kun olin menossa suihkuun ja nähnyt naulakossa roikkuvat pitsiset alushousuni (ei hitto, olin jo unohtanut tän, oi miks oon kirjottanut tästä tänne joskus :D:D Terkkuja Milanoon, lukot vessoihin ois jees..) Eläminen 10 kuukautta toisessa perheessä, jossa et oikeasti ole koskaan kotona, puhuen vierasta kieltä, opetellen uusia tapoja ja kestäen lapsiperheen arkea, ei totta vie ole helppoa. Silti sanoisin, että se on sen kaiken arvoista, vaikka siltä ei aina au pair-aikana tuntuisikaan.


Milanokoti, osa olohuonetta

Jos joku olisi vuosi sitten oikeasti takonut mun päähän vähän totuuksia, enkä olisi noussut lentokoneeseen niin pumpulilinnoissa, olisin saanut näistä kuukausista ehkä jopa vähän enemmän irti. Olisi kulunut alkushokista palautumiseen vähän vähemmän aikaa ja hetkestä nauttimiseen vähän enemmän aikaa. Joka tapauksessa ulkomailla asuminen avasi mun silmiä ja opetti arvostamaan Suomea todella paljon enemmän. 

Napoli ja Milano olivat niin erilaisia, etten osaa sanoa, kummasta pidin enemmän. Napolissa näin, opin ja koin enemmän, mutta Milanossa solmin ihania kaverisuhteita, oppisin puhumaan vähän italiaa ja sain nähdä, miten rikkaat pohjoisessa Italiassa oikeasti asuvat. Tietynlainen suurempi "tunneside" mulla kuitenkin syntyi Napoliin ja napoliperheeseen. Huomaan selkeästi kaipaavani enemmän Napolia - tosin en niinkään sitä työtä, vaan sitä kaupunkia ja sitä, miten sinne lähteminen tavallaan pakotti mut vähän itsenäistymään. Ehkä noin myös kasvamisen kannalta Napoli on mulle tärkeempi paikka ja pidän sitä henkilökohtaisesti jotenkin todella suurena kokemuksena. Oon myös huomannut, että vaikka Napolissa työ oli vaikeampaa, huomaan silti kaipaavani enemmän hetkiä sen napoliperheen kanssa - koska siellä meillä oikeasti oli niitä yhteisiäkin juttuja. Kun Milanossa näin niitä vanhempia 0-3 tuntia päivässä, Napolissa katseltiin yhdessä elokuvia, kuunneltiin musiikkia, kokattiin ruokaa, pelattiin pelejä ym. Ja oon edelleen ihan äärettömän kiitollinen mun napoliperheelle siitä, että ne vei mut tutustumaan siihen viinitilaan - se oli kyllä sellanen once in a lifetime -kokemus. Näin jälkikäteen ajateltuna olin kuitenkin ehkä vielä vähän liian lapsi kun lähdin au pairiksi - nyt tai vuodenparin päästä olisin ollut paljon valmiimpi siihen hommaan.


Milanokoti, lisää olkkaria

Mä oon erittäin tyytyväinen siihen, että mun sisko joskus kasiluokalla kertoi mulle siitä, mikä on au pair, ja että päätin pitää kiinni mun haaveesta olla joskus itsekin sellainen. Toisinaan Italiassa mietin, että jään kavereista "jälkeen", kun lähdin ulkomaille ja että lykkäsin opiskelupaikkaa "turhaan", mutta nyt en todellakaan ole sitä mieltä. Sain niin paljon enemmän itsevarmuutta, niin paljon enemmän kokemuksia ja väittäisin myös, että paljon, paljon mielenkiintoisemman vuoden, mitä olisin Suomessa saanut. En enää lähtisi noin pitkäksi ajaksi ulkomaille, koska koti-ikävä kasvaisi liian isoksi, mutta ei tiedä, vaikka joskus eksyisin Italiaan uudestaan. Mä en osaa edes purkaa sanoiksi sitä, miten paljon toi vuosi mulle loppujen lopuksi antoi, miten paljon toisinaan kaipaan joitain tiettyjä hetkiä ja miten paljon yleensäkin ajattelen mun au pair-vuotta vielä nykyäänkin. Oon myös kiitollinen itselleni siitä, että uskalsin lähteä.

Yksi unelma saavutettu, tästä on hyvä jatkaa :)

PS. Pahoittelut siitä, että teksti sucks, oon tosi väsynyt.

PPS. Nää Milanokuvat on sellasia, kun F otti musta yks päivä kun mun milanoaika läheni loppuaan, jotta mulle jää muisto siitä, miltä milanokoti näytti. Hän räpsi musta varmaan 50 kuvaa ympäri sitä asuntoa ja oli ihan murheissaan, kun en lisänny ainootakaan facebookkiin. Sanoin, että "lisään joskus myöhemmin" (you wish...), ja kun parin päivän päästä kuvia ei kuulunut, F tarjoutui itse lisäämään kuvat hänen omiin kansioihinsa. En oo käyny tutustumassa komeileeko mun pärstä 50 eri kuvassa F:n facealbumeissa, vois ehkä joku päivä käydä tarkistamassa asia...


Milanokoti, edelleen olkkarista. Ja en muista oonko joskus maininnut sen äitin pääkallokokoelmasta, mut jos en ole, niin mainitsen nyt. Sillä äitillä oli pääkallokokoelma ja se (ja näköjään myös mun käsirasva..) on nähtävissä mun takana...Ja tossa ei oo edes kaikki kallot, ainakin T väittää niin.

tiistai 4. kesäkuuta 2013

Kiirettä pitääää!

Tuntuu, et oon suuna päänä menossa. Joka päivälle jotain tehtävää ja pitää (korjaan: saan) nähdä kavereita eikä aika ainakaan oo käyny pitkäks! Toisaalta ois kiva vaan hetkeks rauhottua, mut onhan mulla koko loppukesä aikaa sitten, kun erakoidun yksikseni Raumalle (töitä kun ei siis nähtävästi ole tiedossa, kun mistään ei kuulu mitään.)

Nyt oon siis Suomessa. Oon ollut täällä jo muutaman päivän, ja suomihelteet ovat kelvanneet! Varsinkin Milanon pilvien (ja sateiden) jälkeen! (Oi luontoäiti mikä petturi oletkaan). Viimeiset päivät Milanossa menivät kavereita nähdessä ja perjantaina tietysti siivoillessa ja pakkaillessa. Perjantai-iltapäivällä meille tuli myös vieraaksi näiden yksi edellisistä au paireista, ja se tyttö oli kyllä ihan huipputyyppi! Illalla, kun hostit olivat syömässä ja ooteltiin, millon ne tulee kotiin, että hostiskä lähtis heittää mua lentokentälle, juteltiin sen au pairin kanssa kolme tuntia! Tultiin tosi hyvin juttuun ja meidän yökeskustelu oli kyllä erittäin piristävä. Läppä oli väsymyksen mukaista, mutta eipä se niin vaarallista. Oli myös ihan huippua huomata, että kykenen tollaseen kunnon jutusteluun englanniksi niin hyvin. Viime keväänä hyvä jos suuta uskalsin avata, jos piti kommunikoida englanniksi, ja nyt jutustelin mukavia englannin kielellä Briteissä asuvan tytön kanssa. Aika hyvä lopetus aupair-vuodelle huomata, että kielitaito on tosiaan kehittynyt ihan valtavasti :)

Mä lentokentällä.

Perjantaina sain myös hosteilta "pienen lähtölahjan." Sain sen hostäidin korumallistosta (niillä on siis yritys, joka myy ja suunnittelee koruja, ja osan korumallistosta voi nähdä mm.Voguessa) eräät korvakorut. Oli aivan ihana yllätys, en todellakaan odottanut mitään lahjaa. Tykkään niistä korviksista ihan älyttömästi ja hyvä kun en alkanut itkemään, kun avasin sen lahjapaketin. Ihanat hostit! Tulin ihan huippuonnelliseksi.

Milano kello 05.40.

Perjantaiyöllä hostiskä vei mut Linaten lentokentälle oottelemaan mun lentoa. Hengailin sen yön siis lentokentällä, koska mun lento lähti niin aikaisin lauantai-aamuna, etten ois mitenkään selvittänyt tietäni joskus aamuyöllä ajoissa lentokentälle. Sitä väsymyksen määrää siinä viiden aikoihin, kun jonotin lähtöselvitykseen. Kun pääsin lentokoneeseen, nukahdin tyyliin heti. Kertoo jotain mun väsymyksen määrästä, koska normaalisti oon erityisesti lennon alussa ihan paniikissa, että millon tiputaan taivaalta tai moottori pettää tai penkit lentää taivaan tuuliin (kiitos lentoturmadokumentit!).

Arrivederci Italia.

Lensin Kööpenhaminaan ja siellä odottelin neljä tuntia Helsinkikonetta. Söin ensimmäistä kertaa noin viiteen kuukauteen jogurttia myslillä ja voin kertoa, että maistui hyvältä! Oli kyllä kallis jogurtti ja kallis vesi (vesi maksoi jtn kolme euroa, että tervemenoa Köpiksen lentokentälle...), mutta oli pakko saada jotain muuta ruokaa, kun kindermössöjä tai M&M:sejä (mun laadukkaat lentokenttäeväät from Esselunga).

Economy Extra, niin lähellä mutta niin kaukana :( Tällasella pulliaisella ei oo varaa istua moisissa ylellisyyspaikoissa. 

Helsinkikoneessa olin ensin ihan fiiliksissä, kun kone kiihdytti kiitoradalla ja mentiin hurjaa vauhtia ja oi että oli huisia, mutta sitten kun se nousi ylös, alkoi kuulua omituista ääntä. Mä menin tietysti paniikkiin ja hymy hyytyi ja vaihtui itkuksi ja siinä kyyneleet silmissä mietin jo kaikkien tuhoa. Kuulin mun korvissani lentoturmadokumenttien selostajien "Sen piti olla tavallinen reittilento Kööpenhaminasta Helsinkiin..."-äänet ja  kertasin mielessäni, missä sijaitsee lentokoneen turvavarusteet ja hätäuloskäynnit. Sitten puol vahingossa katsahdin ympärilleni, ja huomasin, että kaikki muut on ihan coolisti ihan kun ne ei havaitsis mitään erikoista, ihan kun ne ei yhtään ajattelis, että kohta tapahtuu jotain kamalaa. Hetken päästä turvavyön merkkivalo sammui. Silti sellanen outo ääni ja humina vaan jatkui. Mitään traagista ei kuitekaan tapahtunut, vaikka kuinka aistit täysillä odotin jotain kamaluuksia tapahtuvan. Koska kukaan muu ei ollut paniikissa, alkoi jo vähän nolottaa mun itkuiset silmät ja ajattelin, että ehkä tällä(kin) kertaa pelästyin vähän turhan pienestä. Rohkeena pyyhkäsin simmuja hihalla, laitoin napit korville ja keräsin itteni. Nukahdin, ja heräsin, kun oltiin melkein Helsingissä. Selvisin taas kerran lennoista elävänä, hurraa!

Milano, Sanna ja Parco Palestro.

Lauantaina kiisinkin sitten kotiin päästyäni melkein samantien Liisan ylioppilasjuhliin. Sunnuntai meni nukkuessa, Emmin kanssa hengaillessa ja isin, veljen, siskon ja sen poikaystävän kanssa grillaillessa. Maanantaina kävin Kelassa ilmoittamassa, että oon suomeentunut, annoin kummitytölle sen tuliaisen/myöhäisen synttärilahjan (ihanat Disneystoren prinsessakengät!) ja kävin äitin ja Luna-hauvelin kanssa pitkällä lenkillä. Tiistaina näin Liisaa, kävin ostelemassa siivoustarvikkeita Rauman asuntoon (ja jos olis enemmän rahaa ostaisin vaikka mitä lisää, koska Italia teki musta siivoushullun...) ja siivottiin isin kanssa veljen huonetta. Sitä roskan ja pölyn määrää, huh!

Parco Palestro. Meiät kuvas sellanen random pariskunta, joka näki meiän omakuvailut ja kysys, halutaanko me, että joku ottais meistä yhteiskuvan. Kyl me haluttiin.

Huomenna Kristan kanssa pitkälle kävelylenkille ja iltapäivällä/illalla äidin kanssa Rikalaan syömään/juomaan.  Torstaina aamupäivällä Janitan kanssa kaupungille, iltapäivällä isille kokkaamaan, isin kanssa hoitamaan asioita ja illemmalla mammalle ja pappalle. Perjantaina täytyy hoidella viime hetken ostokset, joita tarvitsen Raumalle ja sitten vaan pakkailua koko päivä. Lauantai-aamulla auton nokka suuntaa kohti Raumaa, sunnuntaina tarveis siivoilla siellä ja järjestellä tavaroita ja heti maanantaina pääsenkin taas hoitelemaan kaikkia asioita. Onneksi asioiden hoitaminen Suomessa on edes hiukan miellyttävämpää mitä Italiassa. Silti väsyttää jo pelkkä ajattelu tästä kaikesta. Noh, eiköhän tää tästä. Jos vaan pääsis nukkumaankin joskus, esimerkiksi nyt.

Mä ja randomtorvi.

PS. Ihana pikkuveli on rippikouluilemassa tällä hetkellä, ja minä saan kunnian tehdä veljelle rippikakun. Jee, onkin ollut jo ikävä kakkujen tekoa! Mut onneks ei tarvii ihan vielä miettiä ja suunnitella kakkua (silti mietin ja suunnittelen...), mulla on vähän yli viikko armonaikaa.

Ihana ylioppilas ♥

keskiviikko 29. toukokuuta 2013

“Behind every stressful thought is the desire for things to be other than they are.” - Toni Bernhard

Stressistressistressistressi.

Tänään piti sataa, mutta ulkona paistaa aurinko. "Sateen" takia en halunnut lähteä tänään mihinkään ja nukuin pitkään, ja nyt en enää kerkeäis mihinkään, koska oon ihan vaiheessa. Vietän siis aurinkoisen päivän sisällä. Just.

Eilen oli jäätävä riita tän erään lellityn pikkuteinidraamakuningattaren kanssa, ja voin kertoa, et sitä tyttöä ei tuu tippaakaan ikävä. Sen sijaan viime yönä pikkuC huusi "tataa" (lastenhoitajaa), kun äippä on työmatkalla ja sille tuli keskellä yötä joku hätä. Hostiskä koitti rauhoitella C:tä, mutta isin seura ei kelvannut. Mä olin loppujen lopuksi se, joka sen pienen pojan nukutti uudelleen. C:tä tulee kyllä ikävä, mun muru

Tänään pitäis siivota, aloittaa ainakin käsimatkatavaroiden pakkaamista, lähetellä lisää työhakemuksia (oon lähettänyt vissiin jo kolme, mutta kun Raumalla ei oikeen oo mitään töitä niin paha hakea. Laitan siis lähinnä vaan avoimia, ja niihin ei vastata ikinä. Terv. Neiti Optimisti. Mut mua stressaa ihan törkeesti, miten pärjään kesän rahallisesti, jos en saa töitä.) ja ruveta karsimaan tavaroita, ettei tulis matkalaukkuun ylipainoa. Ja iltapäivästä tietysti odottaa taas iki-ihana työpäivä erään jääräpäisen ja itsekkään neitokaisen kanssa. Ahhhh sitä ootellessa.

Tähän kaikkeen stressiin ja tekemiseen oli vaan yksi ratkaisu, ja se oli pitkä, kuuma kylpy. Katsellaan, jos saan iltapäivän ja huomisen päivän aikana vähän enemmän aikaan...


Laadun tarjoaa Nokia 701

sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Markkinamenoa ja eväsretkiä

Hassua, kun taas päivät on vaan kiitäneet eteenpäin. Tämä viikko on mennyt ihan törkeen nopeasti, ja villisti veikkaisin, että ensi viikko suorastaan vilahtaa silmissä, varsinkin, kun en oo Italiassa edes sitä täyttä viikkoa. Jotenkin tosi epäuskoinen olo, että noin viiden päivän jälkeen mun välivuosi on tavallaan vietetty eikä Italiaan ole paluuta. Viime joulukuussa Suomeen lähteminen ei tuntunut niin lopulliselta, koska tiesin, ettei se ole lopullista. Vasta eilen mulla jotenkin iski se kunnolla, että mä muuten lähden täältä. Ja alko jopa itkettää, mut keräsin itteni enkä siis ollut nössö!

Mun ja suomi-S:n tiramisut tässä yks päivä

Torstaina olin eräillä (jokatorstaisilla) markkinoilla mun yhden italiakoululuokkakaverin kanssa. Siellä oli myynnissä siis ihan kaikkea, mut erityisen ihania siellä oli hedelmät ja yrtit ja vihannekset! Teki niin mieli kahmia niitä sieltä kasseittain mukaan, mut eihän siinä ois ollu mitään järkeä, koska saan täällä kotona ruokaa ilmaiseksi. (Joskin mun ruokavalio täällä on hedelmätön, yrtitön ja vihannekseton…) Annoin siis turkki-A:n hoitaa ostokset, ja maistelin vaan hänen pusseistaan aprikooseja ja mansikoita, nami!




Mitäs tänään syötäisiin...


Kun mä sanon, että siellä markkinoilla myydään kaikkea, tarkoitan kaikkea. Kuvassa myynnissä olevia kilpikonnia.

Perjantaina ei tapahtunut mitään ihmeellistä, mutta lauantai-iltapäivällä suunnattiin suomi-S:n kanssa Duomolle ja hengailtiin siellä tovi. Illalla ooteltiin suomi-N:ää ja lopulta mentiin porukalla aperitiivolle. Oli tosi kiva päivä ja apella oli taas vaihteeksi huippuruokaa. Drinkit ei tosin olleet kovin hyviä. Mun ”Sex on the Beach” muun muassa näytti tiskivedeltä ja maistui pelkälle vodkalle. Ettei ihan ollut sitä, mitä nimi väitti. Se oli niin vahvaa, että oli pakko ootella, että jäät sulaa sinne, ennen kuin sain juotua sen loppuun. Mut olipahan hyvä syy ahmia ruokaa kun hevonen, ettei mee drinkit niin helposti päähän!

Tänään tehtiin suomi-S:n kanssa piknik Parco Sempioneen. Oli ihan huippuhyvä ja lämmin sää ja muutenkin ihan huippupäivä ja huippupiknik – ainoa asia, joka puuttui, oli mansikat. Massut tuli täyteen ja Mäkissä oli kiva myyjä, kun haettiin sieltä Sundaet.

Mä: Onks teillä kanssa niitä muoviveitsiä?
Myyjä: On, mutta ne saa ainoastaan, jos ostaa salaatin.
Mä: Aaaaa…
Myyjä: Mut teille mä voin antaa ne ilman salaattiakin ;)

Meiän piti alun perin mennä nyrpeelle naiskassalle, mut onneks valittiinkin viime tipassa nuori mieskassa, hehe. Tarvittiin muoviveitsi siis pilkkomaan meiän pizzaa, kun ostettiin sellanen iso pizzapala yheltä leipomotiskiltä kolmella eurolla. Se pizza oli ihan sikahyvää!

Jätskikoju ja jätskimyyjän pylly.

Olin ihan ku joku kassialma mun jättimäisen kangaskassin kanssa tänään, mutkun mulle siunaantui piknikviltin kanto. Olin kyllä niin nolo näky et huhuh. Onneks ei tarvinnu tsiigailla itteään muutakun joskus myötähäpeävilkaisuina näyteikkunaheijastuksista Via Torinoa kulkiessa!

Kesäterkkuja Suomeen! Pian nähdään :)

On kyllä jotenkin tosi onnellinen olo. Nää suomitytöt täällä on aivan ihania, ja oon vaan niin kiitollinen mun tuurista, että samaan aikaan täällä Milanossa on tollasia ihmisiä, joitten kanssa tulee niin hyvin toimeen. Au pairin työtä ei tuu tippaakaan ikävä, mutta suomityttöjä ja tätä vapaa-aikaa täällä kyllä – ja ihan hirvee jätti-ikävä tuleekin, sen tiedän jo nyt. 

Huomenna oon töissä koko päivän, ja kun siitä selviän, niin on voittajafiilis. Sitten käykin jo aika vähiin aupair-työtunnit, ääk..

keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Minne katosi päivät...

Yhdeksän ja puoli päivää jäljellä. Mulla oli suuret suunnitelmat päivitellä tänne ahkerasti kaikkea näiden viimisten viikkojen aikana, kun muka olisi aikaa, mutta vähän on jäänyt. Ups. Mitään ihmeellistä ei oo kuitenkaan tapahtunut. Lähinnä oon hengaillut kavereiden kanssa ja nauttinut Mäkkärin tai muiden Italian ruokapaikkojen tarjoamista antimista, hehe.

Viime viikko ja tämä viikko on mennyt myös laiskotellessa ja asioita hoitaessa. Oon käynyt mm. hakemassa mun kurssitodistuken koulusta ja vieraillut postissa. Ensimmäisellä kerralla kiitin autuaasti (not) Italian postitoimistoa, koska jonotin postissa puolitoista tuntia (no okei, vaan 1h 25min) saadakseni pahvilaatikon. Italian posti ei vaan kertakaikkiaan toimi. Niillä oli yksi kassa avoinna, ja sillä samalla kassalla oli eräs naisasiakas n. 45 minuuttia, ennen kuin postityypit päätti avata toisen kassan, jotta jono liikkuisi edes johonkin suuntaan. Toisella kerralla, kun kävin lähettämässä mun pahvilaatikkopakettini Suomeen, selvisin onneksi vain 50 minuutissa.


Joskus Roomasta.

Tänään mun painajaiseni (oon nähnyt viimiset kolme viikkoa tosi usein pahaa unta siitä, että joudun tarkastajien käsiin ratikassa) myös kävi toteen. Matkustan täällä paljon pummilla, koska yleensä ratikat on niin täynnä, ettei mulla oo mahdollisuutta leimata lippua tai sitten en vaan jostain syystä jaksa leimata sitä (mulla kuitenkin on aina mukana voimassaoleva lippu). Tänään sitten hienosti päätin taas, etten jaksa töniä reittiäni kyynärpäätekniikalla leimauslaitteiden luokse, ja menin suoraan ratikan päähän seisomaan. Ja tättärää, eikös kahden pysäkin päästä tarkastajat tule paikalle. Ei paljon ois auttanut selitykset eikä tarkastajasetää kiinnostanut, että mulla oli täysin kelpo lippu, koska en ollut sitä leimannut.

Ei se summa onneksi niin huima ollut, että se ois aiheuttanut suurempaa tuhoa kuin sen, että taitaa jäädä parit mäkkiruoat ja jäätelöt ostamatta viimisen 10 päivän aikana. Mut silti kyllä nakertaa ja paljon. Lähinnä siksi, että mulla sentään oli se lippu - nää ratikat on täynnä teinipoikia tai afrikkalaisia sateenvarjokauppiaita tai vastaavia, joilla ei oo näyttää minkäännäköstä lippua, mutta ratikkasetiä ne ei kiinnosta (ne ei edes kysy lippuja niiltä), koska niillä ei oo varaa maksaa sakkoja. Mun mielestä olis reilua periä se parikymppiä myös niiltä, sori nyt vaan.....


Etsi kuvasta joulupukki.

Näin viime yönä sellasta unta, että mun piti valita mun hostiskälle vaatteet seuraavaksi päiväksi, mutta mun ehdottamat vaatteet lytättiin ihan maahan eivätkä ne siis kelvanneet. Nauroinkin suomi-S:lle, että jos nää unet tällä lailla toteutuu, niin pääsen varmaan hostiskän epäonniseksi stailaajaksi mun tuurilla jo tällä viikolla... :)



Nojoo. Loppuaika Milanossa vapaa-ajan osalta superrentoa, töitten osalta vähän stressaavampaa. T:llä on nyt tosi paljon kaikkia kokeita, joten sen läksyjen aikatauluttaminen on vähän haastavaa. Mut onneks koko ens viikonloppu on vapaa, koska näillä lapsilla on jotain koulujuhlia lauantaina. Jee!

PS. Nää kuvat on ihan täysin randomeita, en oo jaksanu kuvailla lähiaikoina oikeen mitään.

PPS. Mua naurattaa, miten mä mainitsen mäkkärin joka postauksessa varmaan kolkyt kertaa. Pitäskö ehkä tehdä osotteenmuutos Duomon McDonaldsille...

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Fuck you, (fuck you), fuck you very very much

Kirjotin tän hc-angstausromaanin iltapäivällä, ja just nyt mua ei ärsytä mikään, niin tuntuu hassulta julkasta tää. Mut hyvä se on näitä huonompiakin puolia täällä muistella. Itteäni vaan jotenkin naurattaa miten tuimana ja sormet hakaten näppäimistöä kirjoitin muutama tunti sitten mun elämän epäkohtia ja nyt kaikki on ihan fine, mut sitä sattuu. Tää on vaan uskomattoman pitkä. Ette missaa mitään, jos jätätte lukematta. (Jos joku kuitenkin päättää lukea tän riemuromaanin, heittelin tonne väliin pieniä ja randomeita kuvakevennyksiä.)

--- Nyt on pakko angstaa, koska mua ärsyttää kaikki niin paljon, että muuten räjähdän kohta. Siis ei mulla oo mitään ongelmaa esimerkiksi tän perheen kanssa, mutta silti täällä kaikki vaan ketuttaa.

Paitsi mun hedelmäsalaatti ei ketuta. Se oli varsin herkullista!

Mua ärsyttää tän talon ilmapiiri, koska se on aina jotenkin kireä, eikä täällä oo ikinä sellanen olo, että ois ees jollain tapaa kotona. En myöskään esimerkiksi yhtään tykkää, että täällä on pakko sanoa lähes kaikki asiat jollain tapaa tylysti tai inhottavalla äänensävyllä, oli asia mikä tahansa. Joka päivä joku huutaa (yleensä se on T tai sitten toi äiskä, ja siis ei mulle huudeta vaan yleisesti täällä talon sisällä) ja vihaan huutamista. Yhhh.

Sitten mua ärsyttää, että tässä talossa liidaa lapset. Siis aivan sama, mistä asiasta on kyse, niin lähes aina lapsi saa tahtonsa läpi. Tää 9-vuotias tyttö elää valkoisella riisillä, valkoisella pastalla, toasteilla, hodareilla ja hillokroissantilla. Käytännössä mitään muuta se ei syö. Toki joskus vanhemmat, taloudenhoitaja tai minä yritetään tuputtaa sille muutakin ruokaa, mutta neiti hienohelmalle ei kelpaa. Eikä sen siis tarvii syödä, kerran pikkuprinsessalle ei maistu. Ja ton pienen pojan kanssa asenne on se, että siitä vaan, syö kaks kiloa karkkia, vaikka dinner on vartin päästä. Tai kyllä sitä ensin kovasti kielletään, mutta lopulta sille luvataan ”okei, mut tää on sitte se viimeinen-karkki” noin nelkyt kertaa.

Pizzakaan ei ketuta, ainakaan, jos se on mun lempparia täällä - sipulia ja tonnikalaa!

Ja muistan, miten ensimmäisen viikon tää koira täällä oli ihan mun suosikki. Mutta voi luoja miten raivostuttava eläin se nykyään on, kun sen kanssa on joutunut elämään samassa talossa pidemmän aikaa. En oo ikinä ollut tekemisissä koiran kanssa, joka räksyttäis yhtä paljon mitä tää eräs yksilö täällä. Ihan sama, soiko puhelin, ovikello, otetaanko imuri esiin vai kuunnellaanko musiikkia, niin tää alottaa ihan helvetinmoisen show:n. Ja asiaahan parantaa se, että näitten (tai lähinnä T:n ja taloudenhoitajan) koirankoulutukseen kuuluu, että kun koira haukkuu, sitä läpsästään. Joskus kun mainitsen, että koiraa ei muuten saisi lyödä, niin T rupee tylyttään mulle, että äläsinäpuhukunettiedämitenkoiriakoulutetaantällätavoinneoppivat. Joo, 9-vuotias näyttää tietävän paljon paremmin mitä minä. Niin ja tietysti sen lyömisen jälkeen Oliver haukkuu entistä enemmän. Hyvin toimii koulutus.

Toisinaan myös oma naamavärkki ketuttaa. Onneks ei kuitenkaan aina.

Mua myös kyrpii italialaiset yleensäkin. Niiden on pakko puuttua ihan joka asiaan. Ja yleensä kun oon koiran kanssa lenkillä, näytän just siltä elämäänsä kyllästyneeltä myyjältä Helsingin Henkkamaukassa tammikuun alennuksien aikaan, ja silti joka toinen pappasti tai mammasti tai pikkunatiainen pysähtyy lirkutteleen tolle koiralle, ihan kun mua kiinnostais pysähtyä joka toinen sekunti, että jotkut tuntemattomat pääsee rapsutteleen Oliveria. Tai sitten jos ei lirkuteta, niin valitetaan, kun päästän koiran ties minne puskiin. Siis kaiken huippu oli yks päivä, kun Oliver merkkas tien vieressä olevaa puuta, ja hirvee mummorykelmä tuli oikeen ryminällä mun luokse ja alko huutaan: ”TYTTÖ MITÄ SINÄ TEET?? MITÄ SINÄ TEET, MIKSI PÄÄSTIT KOIRAN TUONNE?? TUO ON KUULE PUUTARHA, IHAN SAMALLA TAVALLA MITEN PARVEKKEILLA IHMISET KASVATTAVAT KASVEJA. PÄÄSTIT KOIRAN TOISEN PUUTARHAAN! SINUN TÄYTYY SIIVOTA SEN JÄTÖKSET SIELTÄ NYT HETI!!!” Siis ihan oikeesti, heillä on joku bingokerhon vuosikokous keskellä jalkakäytävää niin, ettei heiän ohi muut pääse liikkumaan, ja olin tässä se, jolle valitettiin, koska koira teki pissan puunrunkoa vasten. Jos koira käy pissaamassa puun juuressa, niin mikä tarve mulla on kerätä sen jätökset? Miten se yleensäkään pitäs edes tehdä? Siis oisko mun pitäny hyökätä salamana kontalleni sinne puun juureen, lääkeruisku valmiina kädessä imemään pisut pois, ennen kuin ne ehtii imeytyy multaan? Tää logiikan määrä on täällä päätä huimaavaa...

Näin ihanana aamuna ei (yleensä) ketuta.

Mua myös raivostuttaa niin paljon se, että toi taloudenhoitaja ruinaa multa koko ajan rahaa. Joo, hän maksaa takas ja plaahplaah, mut hei, ei tarveis käyttää niitä kaikkia rahoja heti tai lähettää joka ikistä saatua senttiä Filippiineihin, niin ei tarveis pyytää joka kuukausi palkkaennakkoa ja silti tulla kinuumaan au pairin pussista. Ei mua normaalisti haittaa, jos multa lainataan rahaa, varsinkin kavereille hädässä lainaan ihan mielelläni, mut mä en nyt ihan kuitenkaan kutsuis tota taloudenhoitajaa täällä mun kaveriks. Varsinkaan, kun mua ärsyttää siinä tyyliin kaikki. Enkä tykkää, että se ei osaa olla yhtään hienovarainen. Siis jos mun kasvoissa on näppyjä tai kampaus on huonosti tai silmämeikit on levinneet, niin saan kyllä kuulla siitä ja monta kertaa. Tänään tuli huippufiilis, kun tein aamulla lihaskuntoa, ja kerroin F:lle myöhemmin, että kuntoilin vähän aamulla ja nyt tuntuu hyvältä. F:n vastaus: ”Ai, no mut toi tekeekin hyvää sulle! Oon nimittäin kattonut, että oot lihonu monta kiloa.” Tai kerran, kun tulin ilman meikkiä aamupalalle, F henkäisee kauhistuneena ja huudahtaa: ”Mistä noi kaikki näppylät ja punoitus on tullut sun naamaan?? Tosi rumannäköstä!Ei kukaan oikeesti sano tolleen, vaik näyttäis kuinka petolinnun perseeltä. Voisin seuraavaks huomauttaa hänelle, että sun kulmakarvat btw rehottaa, kantseis ehkä nyppii ne. Eiku sori, siis kulmakarva.

Nojoo, nyt alkaa oleen sen verran tyhjä olo, että sainkohan kaiken purettua, vai vieläköhän joku täällä nakertaa... Vuoden Positiivisin Au Pair esittäytyy, moi vaan.

Suklaakengät auttaa angstiin. Tai auttais, jos ois varaa ostaa ne...

Mutta ei kaikki nyt kuitenkaan oo ihan pelkkää yhtä suurta vitutusta. Muun muassa viikonloppu oli ihana, koska sekä lauantai että sunnuntai olivat vapaat, niin sain rentouduttua aika lailla kunnolla. Otin mm. kuuman kylvyn, kävin lenkillä, söin pitkästä aikaa hedelmäsalaattia ja mansikoita, nautin jäätelöstä ja ihanasta kesäsäästä, nukuin pitkään ja kaiken kaikkiaan olin ihan vaan relax. Myös maanantai ja tiistai (ja itse asiassa myös tämä päivä) olivat työpäivinä kivoja – oli ihan hämmentynyt tunne illalla, kun sulkeuduin omaan huoneeseen iltavapaille ja oli hyvä mieli päivästä. Kumma juttu!

perjantai 10. toukokuuta 2013

Lapsen suusta se totuus tulee, eikumitä...

Eilen käyty keskustelu 3-vuotiaan C:n kanssa, kun poika tuli päiväkodista kotiin, ja näki mut shortseissa ja paljain jaloin.

C: Miksei sulla ole housuja?
Minä: Onhan mulla housut, mut nää on vaan tällaset lyhyet, shortsit.
C(tomerana): Ei noi ole housut, noi on alushousut! Katri, mene laittamaan housut jalkaan! Ei tähän aikaan päivästä olla pelkillä alusvaatteilla.

En ehtinyt kommentoimaan mitään, kun C jo heti jatkoi kauhistuneena: JA KATRI, MISSÄ SINUN SUKAT OVAT?? Lattia on kylmä, laita sukat jalkaan! Muuten sulle tulee pian yskä!